Blogi: Jotta yksikään ei jäisi ulkopuoliseksi

“Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun nyt just kävi niin..”

Näin yksinäisyyttään ja ulkopuolisuuttaa kuvasi koulullaan haastateltu 12-vuotias poika. Eikä ihme, sillä ulkopuolelle jääminen aktivoi aivoissa samoja alueita kuin esimerkiksi fyysinen kipu. Yksinäisyys koskettaa yhä useampaa meistä. Suomalaisista lapsista ja nuorista jo noin 10–30 % kokee toistuvaa yksinäisyyttä. Lasten ja nuorten yksinäisyyden kokemukset ovat lisääntyneet jo pitkään, mutta kouluterveyskyselyt näyttävät, että viime vuosina yksinäisyyden kokemukset ovat nousseet ennätyslukemiin. Toisin kuin oletimme, koronapandemian jälkeen yksinäisyyden kokemukset eivät ole laskeneet takaisin entiselle tasolleen.

Konsortiossamme mukana olevan School to Belong -ohjelman ensimmäiset tulokset kertovat, että syksyllä 2022 toisen asteen opiskelijoista noin joka neljäs koki, ettei hänellä ole läheistä omaa ystävää. Yhtä moni koki olevansa ilman ryhmää, johon kuuluisi. Noin viidennes opiskelijoista kertoi kokevansa ulkopuolisuutta myös silloin kun oli muiden seurassa ja yhtä moni ajatteli, ettei ole riittävän hyvä.

Yksin vai yksinäinen?

Right to Belong -konsortiossa tutkimme kahta toisiinsa yhteydessä olevaa ulkopuolisuuden muotoa: yksinäisyyttä ja ostrakismia.

Yksinäisyydellä tarkoitetaan ahdistavaa ja negatiivista kokemusta siitä, etteivät olemassa olevat sosiaaliset suhteet vastaa toivottuja. Yksinäisyys sekoitetaan usein arkikielessä yksin olemiseen, vaikka nämä eivät tarkoita samaa asiaa. Kaikki me tarvitsemme joskus aikaa olla yksin. Yksin oleminen onkin neutraali olotila, jossa ihmisellä ei juuri sillä hetkellä ole sosiaalisia kontakteja. Yksinolo voi siis olla toivottua ja hyvinvointia vahvistavaa – mutta yksinäisyydeksi se muuttuu silloin, jos tunne on epämiellyttävä ja tilanteesta haluaa päästä eroon. Yksinäisyys ei ikinä ole valittua, ei hyvinvointia lisäävää eikä positiivista.

Ostrakismi puolestaan on tahallista tai tahatonta sulkemista ulkopuolelle. Se on sosiaalista väkivaltaa, mutta ei sitä, että lyödään, tönitään tai potkitaan. Eikä se ole sitä, että sanotaan pahasti, vaan ettei sanota yhtään mitään. Ei nähdä, kuulla eikä kohdata, ei vastata tervehdykseen tai anneta puheenvuoroa.

Yksinäisyyden taustalla on usein toistuvia ulkopuolelle jäämisen kokemuksia, jotka voivat syntyä monella eri tavalla. Nuorella voi olla esimerkiksi kiusaamiskokemuksia, terveydellisiä ongelmia, perheen vaikeuksia, kouluyhteisöön liittyviä ongelmia tai yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä haasteita tai näiden eri taustatekijöiden monimuotoisia yhdistelmiä.

Sekä yksinäisyyden että ostrakismin vaikutukset ovat tilanteen pitkittyessä voimakkaita ja johtavat psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin ja terveyden ongelmiin. Ne lisäävät riskiä sille, että lapsi tai nuori jää pois koulusta, sairastuu, syrjäytyy opiskelu- tai työuralta ja satuttaa joko itseään tai muita.

Miten tämä vaikutusketju sitten syntyy? Ulossulkemisen seurauksena ihminen kokee, ettei kuulu joukkoon tai että on muille näkymätön ja merkityksetön. Kokemus ulkopuolisuudesta saa ihmisen tuntemaan uhkaa omaa olemassaoloaan, merkityksellisyyttään, vaikutusmahdollisuuksiaan ja tasa-arvoaan kohtaan. Se aktivoituu aivoissa sosiaalisena kipuna ja uhkan tunteena. Uhkaavana koetut tilanteet saavat puolestaan aikaan stressireaktioita ja pelkotiloja, joista selviäminen vaatii itse- ja tunnesäätelyn taitoja, joiden käyttöönottoa voimakas stressitila toisaalta voi haitata.

Pitkittyessään kokemus ulkopuolisuudesta aiheuttaa fysiologisten reaktioiden lisäksi kognitiivista kuormittuneisuutta sekä tunteiden, ajatusten ja käyttäytymisen tason muutoksia. Yksinäisyyttä kokevilla aivot reagoivat tilanteisiin toisin kuin muilla: heidän elimistönsä on jatkuvassa hälytystilassa ja huomio kiinnittyy asioihin, jotka enteilevät epäonnistumista tai vaaraa. Sitä emme vielä tiedä, onko kyseessä syy vai seuraus ja lähteekö muutos liikkeelle jo sikiökaudelta, varhaisimmista vuorovaikutussuhteista vai vasta silloin kun yksinäisyys on jatkunut jo pitkään.

Joillain yksinäisyys voi oireilla vetäytyvyytenä, toisilla taas häiriökäyttäytymisenä. Yleensä ulkopuolelle jätetty ihminen pyrkii takaisin vuorovaikutukseen ensin hyvien keinojen avulla. Muun muassa tämän positiivisen muutoksen toivossa ostrakismia käytetään myös rangaistuksena esimerkiksi kouluissa tai vankiloissa. Mutta tosiasiassa ensimmäisten keinojen jälkeen usein turvaudutaan negatiivisempiin keinoihin – pahimmillaan tunne ulkopuolisuudesta voi johtaa voimakkaaseen eristäytymiseen tai ilmetä väkivaltaisena, radikalisoituneena toimintana tai jopa ääritekoina. Pelkkä hetkellinen kokemus ulkopuolisuudesta ei siis sinällään sairastuta, vaan kyse on kehästä, jossa sekä henkilön oma että muiden toiminta askel askeleelta vahvistavat ulkopuolisuuden negatiivisia vaikutuksia.

Yksinäisyyden vähentäminen lähtee liikkeelle kohtaamisesta

”Olen monta kertaa miettinyt että olisiko tänään se yö että hyppään sillalta, kun ketään ei pätkääkään kiinnosta minun elämäni, pelkkää tuskaa päivästä päivään. Mutta viha kytee, ja osa minusta haluaa kostaa ihmiskunnalle jotenkin viimeisenä tekonani… toistaiseksi olen vielä onnistunut tukahduttamaan tämän tunteen. Haluaisin vain apua, kuulua johonkin, tuntea että elämälläni on jokin tarkoitus. En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi sinne suuntaan. Auttakaa, edes joku, välittäkää. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin.”

Tämä nuoren miehen tutkimukseemme antama vastaus havainnollistaa kouriintuntuvasti sitä epätoivoa, jota yksinäisyys ja ostrakismi voivat aiheuttaa. Toukokuisessa strategisen tutkimuksen ohjelmien Demokratiakorjaamo-tilaisuudessa järjestimme yhdessä Ulos epätoivosta -konsortion kanssa työpajan, jossa kuulimme kokemusasiantuntijanuori Aminan tarinan siitä, miten yksinäisyys ja ulkopuolisuus voivat johtaa väkivaltaan. Amina kertoi, kuinka hänen lapsuuteensa kuului kuritusväkivaltaa, koulukiusaamista sekä jatkuvaa tunnetta siitä, että on erikoinen, outo ja ulkopuolinen. Hän kuvasi matkaansa yksinäisyydestä väkivaltaan ja päihteisiin, ja sitä miten lopulta uusi suunta elämään alkoi rakentua. Avainsana suunnanmuutoksessa oli kohtaaminen. Aminalle oli tarjottu apua eri palveluissa, mutta lopulta käännekohta oli, kun häneltä kysyttiin ensimmäistä kertaa ilman pohjaoletuksia, mitä hän itse haluaa elämältään. Hänet kohdattiin ilman ennakko-oletuksia ja tuettiin kohti sellaista elämää, jota hän itse kertoi haluavansa.

Yksinäisyyden vähentäminen ja yhteisöllisyyden lisääminen lähteekin liikkeelle kohtaamisesta. Sitä, että ollaan ihminen ihmiselle, nähdään ja kuullaan. Kohtaamisesta päästään keskustelemaan myös tänään lisää pyöreän pöydän keskusteluissa.

Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti varaa menettää enempää nuoriamme yksinäisyydelle. Siksi konsortiomme etsii vastauksia siihen, miten lasten ja nuorten ulkopuolisuuden kokemuksia voidaan vähentää erilaisissa ympäristöissä – esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, kouluissa, perheissä ja harrastuksissa. Tutkimme yksinäisyyteen ja ostrakismiin johtavia biopsykososiaalisia, käyttäytymiseen ja ympäristöihin liittyviä tekijöitä, syitä, mekanismeja ja kehityspolkuja. Tässä työssämme yksinäisyyttä vastaan hyödynnämme mm. aivokuvantamisen ja neuropsykologisen tutkimuksen menetelmiä sekä laajoja seurantatutkimusaineistoja, rekisteritietoja ja interventioiden vaikuttavuusarviointia. Työmme tähtää inklusiivisempaan hyvinvointiyhteiskuntaan, joka tarjoaa jokaiselle lapselle ja nuorelle yhdenvertaisen, turvallisen ja sosiaalisesti kestävän tulevaisuuden, jossa yksikään heistä ei jää ulkopuoliseksi.

 

Tekstin mukainen puheenvuoro pidettiin YOUNG-ohjelman yhteisessä Tutkimus, toivo ja toimijuus – ratkaisuja nuorten tulevaisuuden turvaksi -tapahtumassa 13.9.2023.